Ensikokemukset Pokemon GO –pelistä

Latasin suuren suosion saavuttaneen Pokemon GO –pelin Samsung Galaxy J5:eeni. Odotukset  olivat korkealla, ei pelin maine ja suosio ihan tyhjän päälle voi rakentua, eivätkä miljoonat pelaajat kautta maailman voi olla väärässä. Vai voiko?

En ollut lukenut ohjeita etukäteen pelistä, enkä – tunnustettakoon se nyt – ole ikinä pelannut Pokemonia, enkä siten oikein edes tiedä mitä siinä tehdään, saati tunne niitä hahmoja. Pikachun nimen olen sentään joskus kuullut, muita en, eikä ole tietoa edes miksi se Pikachu on niin tunnettu. Mutta ei se silti estänyt minua lataamasta peliä.

Innoissani odotin maata mullistavaa augmented reality tykitystä, mutta tässä kohtaa tuli ensimmäinen pettymys: puhelimeni ei tue AR:ää, joten kameran linssin läpi en pysty Pokemoneja katsomaan ja saalistamaan. Karttakin on hyvin pelkistetty, joten ihan ensimmäinen pelikokemus oli kyllä pienoinen pettymys. Yhtä kaikki, Pokemoneja alkoi kuitenkin löytyä, kun lähdin puhelin kourassa pikkuisen omaa pihaa kauemmas.

Yksitellen latailin pelin myös lasten puhelimiin, ja kävin kunkin kanssa pienillä kävelyretkillä Pokemon jahdissa. Hyvä puoli on se, että kun kaverin kanssa mennään, niin molemmat saavat löydetyt Pokemonit, eikä niistä tarvitse kilpailla kumpi ensin sen nappaa. Kollektiivisuus luo iloa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Omat lenkkitossut saivat kuin huomaamatta kilometrejä jo pelkästään sillä, että lähdin lasten kanssa erikseen jahtiin. Erityisen ilahduttavaa on ollut huomata kuinka tyttäreni, joka ei muuten niin paljoa ole urheilusta kiinnostunut, on ollut mukana pelissä heti alkumetreiltä saakka. Sain houkuteltua hänet mukaani kaupungin toiselle puolelle isoveljen futisharkkojen ajaksi seuraksi, kun ehdotin, että otetaan luurit mukaan ja etsitään Pokemoneja. Puolitoista tuntia meni kuin siivillä, jopa niin, että meinattiin myöhästyä veljen hakemisesta treenien jälkeen. Ensiksi käveltiin yhteen suuntaan, sitten sieltä löytyi kiva puisto (joka oli muuten Pokestop) ja sitten paluumatkakin on taitettava, eikä matkan varrella ilmaantuneita Pokemoneja raaskittu sinnekään jättää, vaan vauhtia oli hiljennettävä, ja napattava poke mukaan.

Samaisella reissulla näimme monia muitakin Pokemonien kerääjiä. Kaikki tuntuivat tietävän toistensa aikeet, ja vienoja hymyjä ohi kulkiessamme vaihdettiin noiden ventovieraiden, mutta samaa missiota suorittavien lasten, teinien ja nuorten aikuisten välillä.

Seuraavana aamuna oli jahtiin lähdettävä taas. Tällä kertaa kiersin kahden lapseni kanssa tätä omakotitalolähiötämme, ja tälläkään kertaa emme olleet ainoita. Puiston ohi kulkiessamme kuulin vienon kysymyksen nuorelta pojalta, että ”Eiks ookki hyvä peli!”. Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin myöntää, että näinhän se on. Ainakin niin kauan kunnes alkuhuuma katoaa. Tytär on vielä aivan hekumoissaan, ja mikä vain, mikä saa hänetkin innostumaan liikkumisesta ja ulkona olosta, ei ole huono juttu laisinkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s